Ystävyyden Majatalo – The Friendship Inn

Taas kerran olen uusittuja kotisivujamme varten käynyt läpi vanhoja kirjoituksiani arvioidakseni mitä niistä edelleen pidän jakelussa ja missä järjestyksessä.

Mitä vanhemmista teksteistä on kysymys, sitä ristiriitaisemmalla mielellä panen niitä jakeluun. Jotkut olenkin nyt pudottanut kokonaan pois. Niiden eetos ja retoriikka tuntuu minusta tänään vieraalta. Ehkä suurin muutos on siinä, että en enää ole ainakaan viiteentoista vuoteen kirjoittanut sille herätyskristilliselle alakulttuurille, jonka vaikutuspiirissä olin kasvanut ja johon yritin vimmatusti vaikuttaa vielä senkin jälkeen kun itse liikuin sen ulkorajoilla. Muistan sen yön, jolloin kirjoittaessani heräsin maailmaan, jonka horisontti oli siirtynyt näkökyvyn saavuttamattomiin. En enää tiennyt kenelle kirjoitin. Tuttu yleisö, jonka murteelle aina olin yrittänyt maailmaa selittää, ei enää asunutkaan korvieni välissä. Tuntui kuin olisin vapautunut vankileirien saaristosta – autiolle saarelle.

En tiennyt oliko kokemuksillani, ajatuksillani ja sanoillani enää mitään merkitystä kenellekään. Silti minun oli jatkettava. Olin kasvanut ihmiseksi, joka aina yrittää sanoittaa elämänsä ja maailmansa. Siihen minulle ei koskaan ole riittänyt vain päiväkirjaan kirjoittaminen. Olen myös havainnoija, muiden kokemusten kirjaaja, lukija pohtija ja tutkija. Kirjoittaminen on minun tapani pitää yllä jatkuvaa opiskelua, ajatella tarpeeksi hitaasti ja miettiä kyllin tarkasti.

Jotkut kokevat ensin ja löytävät muiden kautta sanoituksen tapahtuneelle. Minä olen monesti löytänyt sanat ensin ja ajautunut niiden sisältöön vasta toistettuani niitä tarpeeksi monella tavalla. Olen puhunut itseni moneen pussiin ja kirjoittanut itseni monesta suosta.

Kun taas kerran katson vanhoja kirjoituksiani, tunnen sekä ihailua että häpeää. Tuntuu hyvältä uudelleen kätellä monen vuoden takaisia lauseita ja tuntea, että niiden puristuksessa on vielä voimaa. Tuntuu nololta löytää rivejä, joiden väliin on jäänyt liian paljon sanoittamattomia juonteita. Hävettää katsoa niin nuorta oikeassa olijaa. Olen opettanut muita paljon ennen kuin minulla on ollut nöyryyttä olla tarpeeksi väärässä. Synnyin vahvojen vakaumusten maailmaan. Siitä on ollut pitkä matka heikon uskomisen ja melkein toivottoman toivomisen maisemiin. Niissä minä olen viime vuosina laahustanut. Sanat eivät ole pimeimpinäkään hetkinä menettäneet kokonaan merkitystään, mutta usko sanoittamisen tärkeyden olleen pitkän ajan ollut miinuksen puolella. Maailmaan on ahtautunut niin hirmuinen määrä sanoja että luotto itse kirjoittamieni sanojen merkitykseen elää jatkuvan luhistumisuhan alla.

Silti vielä kirjoitan, hitaammin kuin ennen ja harkitsemattomammin kuin joskus. Mitä löysemmällä sisäinen sensuuri on, sitä paremmalta tuntuu jatkaa työtä. Sitä tämä pohjimmiltaan kuitenkin on: Työtä. En ole koskaan oppinut sen kautta takomaan itselleni rahaa, Majatalolle kyllä, mutta en itselleni. Välillä harmittaa, kun ei ole varaa silmälasejaan päivittää. Samalla on vapauttavaa, kun ei tarvitse sanojaan panna myyntiin ja kiertää kirjakaupoissa niitä mainostamassa.

Vasemmasta palstasta löydät kirjani, artikkelini ja kokoelman välipaloja. Kirjat ja artikkelit eivät enää ole aikajärjestyksessä, vaan arviointini mukaisessa tärkeysjärjestyksessä. Se olikin vaikea tehdä. Päädyin siihen järjestykseen joka oli minulle tärkeä, koska en mitenkään voi tietää mitkä asiat ja aiheet ovat juuri nyt sinulle tärkeitä.

Helmikuussa 09 perustin TeoBlogin. Siihen olen alkanut palasina purkaa yli kymmenen vuoden työskentelyä väkivallan ja uhriuden tematiikasta. Kesällä pidän taukoa, mutta syksyllä alan taas syöttää sinne tekstiä. Blogimuoto tekee helpoksi antaa palautetta. Sitä minä toivon. Tutkimustyöni ja kirjoittamiseni on yksinäistä touhua. Otan todella mielelläni vastaan sinun kommenttejasi.

-Daniel Nylund